tiistai 7. helmikuuta 2012

Lapsuuden tarinaa Osa 1.

Niin. Mitäpä olikaan, ehkäpä se pieni olkihattu, siinä sivukadun kaupassa, tai kenties vallan jotakin muuta.

             

...kuten kaikki sadut ja tarinat alkavat, tai kuten se muualla ilmaistaan, kerran ajassa taakse, jonne jälleen kerran tykkään kurkoitella, tai muistella, muistella onnellista hyvää joskaan ei aina, auvoisaa nuoruuden aikaa, ja ihanaa aikakautta, jonkalaista ei enää nykypäivinä, kiireisen suorituspainotteisen elämän ansiosta, juurikaan tavoita.

Nää muistot kulkee mielessäni hämys ilta suun, ja mietin kuinka kaunis sentään ihmis elo on. Ja kuinka vähän jääkään meistä muistoks tulevain, kuva, pari,  ehkä sentään,  muistoiks helle vain.  Ruusut ovat äitini ja mummoni omasta pihasta.


Oli sota, jatkosodan aika. Kotikyläämme, siihen jossa olen syntynyt, se uloittui näkysen jokapäiväisessä arkielämässä elämässä monin tavoin.

Kyläni puolella oli tuohon aikaan vain kolme samaan kuntaan kuuluvaa taloutta joista yksi, syntymäkotini, jonka lisäksi, meidän lähinaapurimme saman kunnan puolella sekä hieman kauempana meistä oleva kolmas naapuri.  

Lisäksi oli kartanon metsäniittyjen laidalle, lähelle tätä kolmatta, ammoisina aikoina rakennettu hirsinen saunarakennus, joka oli asumaton, toimien metsurien- laidunnuksesta huolehtivien paimenten, sekä niitty-heinän tekijöiden tukikohtana.  

Tämä kolmas asuttuna oleva naapuritalo, oli vielä tuolloin 1930 luvulla, erään iloisen leskinaisen ja hänen kolmen tyttärensä ylläpitämä, hieman tuollainen nousevan aurigon talo, jossa muuta jälkikasvua ei esiintynyt.

Talossa, jonne ei tuolloin edes johtanut kunnollista aina ajokunnossa olevaa liikennötävää maantietä, veti puoleensa villoin hienompaa, milloin hieman vaatimattomampaakin vierailijaa. Koska suuremman naapuripitäjän puolelta johtanut autolla ajokuntoinen maantie päättyi meidän talolle sen ns. paja-ahteelle, jatkuen siitä eteenpäin vain jonkunlaisena  kärrypolkuna (hevoset, jalankulku, kaksipyöräiset).

Niinpä seurauksena oli meidän pihaan sekä muualle "meille"  parkkeeratut autot, etenkin "sesonkisina kausina", jolloin haitari soi, peffat keikkui, iloista juhlijaa piisasi  ja Fannyn kotipolttoinen muun talon tarjoilu iloittelujen ohella teki kauppaansa, kohoten piankin "herraväen" kohtuullisen suosituksi mielihyvän keskukseksi, jopa kuuluisaksi takuuvarmaksi erikoisuudeksi, johon tultiin kauempaakin tutustumaan.

Fannyn eräs, myöhemmin tienoolla lentäväksi lauseeksi muodostunut sanonta oli, miksi surra, rahaa mulla on, istunhan pankin päällä, kuten ilmeisesti myös ainakin kaksi hänen tytärtään.
Kehoittipa tuo myös, menestyksettä, naapuriensa naispuolista emäntäväestöä nauttimaan elämästään samalla perus periaatteella kuin hänkin, sekä vallattomaan ilonpitoon osallistumaan.

Tämä kaikki tapahtui tosin aikana, jolloin esim. meikäläinen ei vielä ollut ehtinyt edetä edes suunnittelu asteelle, saati live elämään, joten kaikki perustuu ainostaan kuullun ymmärtämiseen.

Mutta tulipa viimein aika, jolloin kaikesta tuosta iloisuudesta Fannin oli luovuttava.
Ottajia hänellä oli, kuten vaikkapa suomen valtio ( aina ensimmäisenä kyselemässä omiensa perään).
Ajoneuvoliikenne laimentui talvisodan syksyn kynnyksellä, ja tila autioitui, jääden tyhjilleen, pytyt ja pannut, muut keittovälineet, vielä rikkumattomat, internoitiin muutamien lähimmäisen rakkauden toimesta jonnekin, kenties parempaa ajankohtaa odottamaan.

Mutta talvisota, oli tuli ja meni. Jatkosodan alkuvaiheessa (1942) Köyliön vara-vankila sai uudet asujaimistonsa sadoista venäläisistä vangeista, joista osa, n. 40+ upseeristoon kuuluvaa miestä sijoitettiin, kärrypolkua vartijoidensa kera paikalle marssittaen, tuohon autioksi jääneeseen taloon, sen piha-alueen mataliin 
ulkorakennuksiin, aittaa, latoa, ja suulia, lukuunottamatta.

Päärakennukseen, sen huoneisiin majoittui kersantin johtamana 8 vartijaa, tuollaisia
b-luokan sotilaita, jotka olivat jollakin kohtuullisella tavalla vielä tämänkaltaiseen palvelukseen kelpaavia.

Nämä vangit joutuivat kylämme ja sen naapuripitäjän talojen erilaisiin maataloustöihin.
Asukkaiden ja vankien keskinäiset välit olivat kohtuullisen hyvät, samoin myös kaikkien elin olosuhteet. Suurin murheen aiheuttaja olikin tuo suomalainen kersantti.
Tämä mies vihasi venäläisiä suunnattomasti, näin vartijana toimineen isäni mukaan.

Eräs vartijoiden joukkoon komennetuista miehistä oli isäni, jolta talvisodassa olivat jäätyneet varpaat, jotka häneltä poisleikattuina hieman joskus haittasivat joitakin toimintaa, johon varpaita yleensä tarvitaan.

Tulipa hetki jolloin kotitilallemme, jossa asusteli elelevä leskimummoni :) (matroona)
sekä 22 vuotias äitini. Tämä eräs sotamies pysähtyi laitumen reunalla lypsytehtävissä olevan äitini kohdalle, saattaessaan vankeja työstäpaluun matkalta naapuristamme, sijaintipaikkaansa majoitukseen.  http://youtu.be/j3cnW4lDSLw


Mies pyysi porukalleen maitoa rankan työpäivän päätteeksi, sai ja joi hieman itsekin.
Tilanne toistui, mutta seuraavilla kerroilla yksinään.

Vankien huomatessa tapahtumat, isäni joka oli kohtuullisen hyvissä väleissä heidän kanssaan sai venäläisiltä hieman oikeaa kahvia, jota nämä olivat sveitsin punaisen ristin paketeistaan säästäneet, lahjoittaen tuon kahvin äidilleni, joka antoi sen mummolleni säilytettäväksi.

Seuraavan viikonvaihteen elokuisena kauniina sunnuntaina, vangit jatkoivat yksin matkaansa, siis ilman saattajaa, elonkorjuutöihin, isäni jäädessä nauttimaan mummoni keittämästä ja äitini tarjoilemasta nisusesta ja tietysti tuosta amerikkalaisesta kahvista.

Tulipa talvi, tuli seuraava kesä ja romanssi joka tuolloin oli syttynyt sai lopullisen kohtalon huipennuksensa eräänä kauniina kesäpäivänä.




Tästä, siis tämän tapahtuman myöhemmistä jälkimainigeista sai alkunsa mm. eräs, meikäläiseen eniten vaikuttanut prosessessi, joka vieläkin toistaiseksi kohdaltani jatkuu, ja jonka toivon jatkuvan, mikäli sydämeni vain kestää tämän elämäni loppuajan, kuten sen toivon kestävän. 

Hääparin kuva on vuodelta 1943, jossa isäni on vielä brittiläisissä maihareissaan, joita suomi sai lahjoituksena talvisotaan, johon käyttöön ne eivät silloin soveltuneet.
Kuvassa morsian on "tuotu" muille vartijoille nähtäväksi, samoin kuin muillekin :) .

Kuva on otettu "naapurivankilamme" saunarakennuksen portailla, josta rakennus jatkui yhteneväisenä hirsirakennelmana pihan suuntaisesti, nykyisena majoitustilana.
Rakennus on samassa kuosissaan yhä edelleen. Mutta tila on asumaton tällä hetkellä.

Elämä on ihanaa, jos, sen oikein oivaltaa, ja saa lentää siivin vahvoin niin kuin joutsen.

6 kommenttia:

  1. Niin, niin kaunis muistelo ja kuvat.
    Tuleville sukupolville jää kauniita muistoja tämän blogisi myötä.

    Tapio Rautavaaran Olkihattua jaksaa kuunnella aina vain uudestaan ja uudestaan.
    Upea on myöskin Delta Rhytms Boys:n musiikkivideo.

    Kiitos Maximex

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti, ystäväni. Olkihattu oli eräs isäni suokkikipaleista, joita hän tykkäsi kuunnella, http://youtu.be/oxH6ELtNP20 tämän ohella, ja joita hän myös lauleskeli harvakseltaan.

      Ei kuitenkaan suosikkilistan kärjessä, joista tuonnempana.

      Poista
    2. Ole hyvä.
      Toisessa osassa alkoi laulaa noita iki suosikkejaan, jotka olivat jokapäiväisiä vakioitaan.

      Metrotyttöjen, Äiti, sytytä lamppu, josta jotenkin osaan yhden säkeistön osalta;
      Oi äiti, äiti, näin poika toistaa, sytytä lamppu, nyt äiti oi, pian täältä lähden en tunne tuskaa, sytytä lamppu, nyt äiti, oi.
      Tuo äiti lampun ja liekki loistaa, se sairaan silmille hehkun luo, oi äiti äiti, en tunne tuskaa, sytytä lamppu nyt äiti, oi.

      Sekä Pikku-Liisa; Vaan kun mummo naapurihin, hetkiseksi pyörähtää, silloin oivan keinon keksii, Pikku-Liisan pikku pää. Mummon silmät nouti heti, tattui taiten aapiseen, kovin ryppyyn otsan veti... Juttu luisti mainiosti, kohta tunsi iin ja oon, silloin kova onni kosti, kirpos silmät permantoon. Rikki oi, nyt tuli pahat, mitä mummo sanookaan, mistä uusihin nyt rahat, nyt mä tuhman oraat saan....

      Poista
    3. Taisipa alkaa. On äiti vanha ja kyynelsilmin, hän katsoo poikaansa kalpeaa. On poika äidin nyt sillä tiellä, min sairaan pois täältä johdattaa.
      Tuo äiti lampun ja liekki loistaa... säleltä en osaa yhtäkkiä sanoa mikä se on, valssi kuitenkin.

      (hyräillä ja laulaa kyllä) :)

      Poista
  2. Liebster Blog, Bitte
    - Parasta tulevaisuudessa on, että se tulee päivä kerrallaan.-

    Hyvää Yötä!

    VastaaPoista